Pässiä syöttämässä

Vuosia sitten ensimmäinen lapsenlapsi oli 2-3 vuotias. Vierailimme eräällä kotieläin pihalla. Siellä oli paljon nähtävää ja uusia elämyksiä. Siellä oli kaikenlaisia eläimiä aasista kanoihin. Siinä oli siankarsina ja lammaskarsina ihan vierekkäin siis ulkona. Siinä lammaskarsinan luona oli mukava yksityiskohta. Siinä oli iso vati täynnä porkkananpalasia niin, että lapset saavat syöttää niitä niille lampaille. Lammaslaumassa oli tietenkin monenkokoista lammasta ja sitten myös sarvipää pässi. Lapsenlapsi halusi syöttää niitä lampaita. Siinä oli lähellä muutama pieni lammas ja hän ehti syöttää muutaman palasen kunnes pässi huomasi asian ja saapui paikalle. Se hääti pienet lampaat pois ja söi kaikki palaset itse. Pian myös syöttäminen loppui. Jäin mietteisiini asiasta.

Voisiko tuota näkymää verrata kristikuntaan? Kaikki ovat omissa karsinoissaan eikä sika ja aasi kohtaa koskaan toisiaan. Samassakin karsinassa parhaat palat syö lihavin ja pitkäsarvisin pässi. Vahvemman valta on tullut myös hengellisyyteen. Raamatun aikoihin joku maa voi valloittaa koko tunnetun maailman. Kun sitten valloituksen jälkeen suoritukseen tyytyväisinä aletaan veltostua ja vääränlainen turvallisuuden tunne valtaa. kunnes jossain toisen ylivalta alkaa jurppia, silloin kootaan kapinallista armeijaa ja taas alkaa valtaukset. Tätä kierrettä on eletty tuhansia vuosia. Herätykset ovat tulleet ja tuoreuttaneet maan, mutta synnin rikkaruohot ovat useasti tukahduttaneet hyvän kasvun ja rikkaruohot ovat alkaneet näyttää kauniimmalta kuin alkuperäinen kylvö.

Mieleen tulee linja-automatka Venäjän puolelle N-liiton romahtamisen jälkeen. Siinähän oli hämminkiä sen suhteen, että kuka nyt viljelee niitä valtavia plantaaseja. Siellä oli kymmenien hehtaarien suuruiset pellot keltaisessa kukassa. Retkikuntaan kuului pari kasvitieteilijään yliopistomaailmasta. Kysyin heiltä, että mitä se pelto kasvaa? Sain vastaukasen: Valitettavasti se on rikkaruohoa. Se oli yllättävän saman näköistä rypsiviljelmän kanssa. Olemmeko kadottamassa ymmärryksen aidon nisun ja rikkaviljan väliltä?

Mainokset

Kylymässä mualimassa

Erään talvipäivän aamuna kitkuttelimme polkupyörillä veljen kanssa Teuvan Perälästä Närpiön Gottböleen mennäksemme metsätöihin. Minä 14 v ja Veli 16 v. Pokasaha Jurmo metallikaarella ja kirves mukana niin ja sahassa oli kovametalliterä. Se oli juuri keksitty, kun sahan viilaus ei oikein enää tahtonut luonnata. Tulee mieleen Päätalon jostain kirjasta luonnehdinta, kun Jakita tarkasti Kallen pokasahaa ja toteaa: Sinähän olet viilannut tämän luteenpersielle. Viilauksen jalo taito ei ollut hyppysissä, joten kovametalli oli silloin pelastuksemme. Kun pääsimme lpulta perille sen talon pihaan, jonka metsän kimppuun oli käyminen, niin ei ketään missään. Olimme siis liikkeellä myöhään. Hetken kuluttua hevonen tukkirekineen kurva pihaan ja asiat saatiin selvitetyksi. Isäntä kertoi paluunsa syyn seuraavasti: Kun minä läksi minä olla tukkisakse, kun minä metsä, minä ei olla tukisakse.

No, metsään mentiin ja ohjeet saatiin. Siihen kuului myös tarkat ohjeet tukkipuiden kaadosta. Oksaa ei saanut lyödä kirveellä ihan pintaa myöten, vaan ihan hiukan ulompaa. Isäntä sanoi, että karsittu puu pitää antaa olla koskematta kunnes hän laittaa merkin mistä kohdasta tukki sahataan poikki. Ja se oli aina oksien kohdalta, mutta kovametalli selvisi niistä ihan hyvin. Ilta pimeni ja oli palattava metsästä. Talo oli suuri ainakin sadan neliön tupa ja siinä oli keittokomero, jossa oli rautainen hella, joten yöt olivat kylmiä meille, mutta isännällä oli tietysti vällyt, joiden välissä hän nukkui. Meillä oli hetekan puolikas ja ohut viltti, joten emme siirtyneet pyjamaksiin, vaan koitettiin pysyä sulana. Vesi kyllä jäätyi sisällä. Olihan se anhitonta mennä kuin kalsareilla 25 selsiuksen miinuskeliin.

Miksi olimme myöhässä? Se ei vaadi pitkää selitystä. Kun asutaan mökissä, jossa ei ole muuta työtä kuin polttopuiden pilkontaa, niin miksi heräisi viideltä kukkumaan tyhjän panttina. Tottumus vei sinne seitsemän pintaan ja varsin pari tuntia meni lähes siitä, kun olimme perillä. Voimat olivat myös vähäiset. Oli jotenkin turhauttavaa kuunnella viereisellä palstalla riehunutta ammattimiestä. Hänen sahansa syyhki ainakin kolminkertaisella nopeudella miedän meininkiin verrattuna.
Jokunen motti saatiin kumminkin aikaiseksi, että voimme joskus tuoda äitille jonkin roposen, ettei tarvinnut pyytää kotoa leipärahaa.

Ruokavalio oli mielenkiintoinen yksinkertaisuudessaan. Läheisestä leipomosta haettiin säkillinen ruisleipää ja jotain voiteluainetta kaupasta päälle.Joskus keitettiin perunoita ja kahvi oli tietysti mukana. Eräänä iltana naapurin isäntä tuli käymään, meidän isäntä oli jossain muualla silloin. Me istuimme naamat vastakkain siellä keittokomerossa karvalakit päässä ja söimme ruisleipää ja kylmiä keitettyjä perunoita kastoimme välillä suolapussiin, että tuli makua. Naapuri katseli hetken pyöritteli päätään ja lähti vaieten pois. Mitäpä siinä olisi voinut sanoa.

Tulee mieleen joku ojalaulu: Elettiimpä ennenkin, kun ojan takan oltiin. Ojapuita poltettiin ja ojasta oltta juotiin.

Äitienpäivä

Kun nyt olen kuukauden jäähdytellyt, niin ajattelin laittaa muutaman rivin. Ehkä saan muutamalla sanalla käsitellä äitiyttä nyt ja aiemmin. Äitiys on ollut yksi osa naisen kutsumusta. Pientilat ja siinä varttunut perhe on ollut se terve kasvupohja, jolta perustalta on ponnistettu hyvinvointiin. Kun isät vaurioituivat sodan kurimuksessa, äitien osa korostui ja niinpä sanotaan, että äiti luo kodin hengen.

Sitten politiikka muuttui. Pientila ei ollutkaan enää koko perheen koti ja työ. Vain yksi henkilö sai saada elantonsa siitä. Toisen piti ilmoittautua kortistoon ja suostua aikaisin yhteiskuljetuksilla tekstiilitehtaaseen syöttämään ahnaita koneita trikolla ja retongilla. Luonto järjestäisi asiat niin, että äitiys tulisi kuvaan mukaan nuorena, kun on voimia eikä koko elämän raadollisuus ole vielä särkenyt kuvaa äitiydestä. Nykyisin lapsi on projekti, jolle koitetaan löytää sopiva kohta. Ainakin näin olen kokenut, kun puhutaan lapsen tekemisestä Aiemmin lapsi oli Herran lahja, joka saatiin.

Tänään olen kiitollinen äidilleni, koska hän antoi minulle mahdollisuuden kokea tätä elämää. Hän antoi alun eikä suinkaan ole enää vastuussa siitä mitä elämästäni tuli.

Toteemipaalut

Jokaisella kansalla on paalunsa. Amerikan alkuperäisväestöllä olivat nämä toteemit. Ensin kaadetaan puu ja siitä veistetään, hiotaan ja maalataan korea luomus, jota aletaan sitten kunnioittaa ja kumartaa. Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa on myös näitä kaiverruksia, tarkoitusta en tiedä, ehkä vain koristeita.

Suomessa ei ole sanallisesti samaa, vaikka Lapin alkuperäiskansalla on ollut omat juttunsa, joista on ristiriitaista tietoa. Ehkä kaikkea pyhänä pidettyä ei pidä antaakkaan julkisuuteen. Meille on kasvanut hallintohierarkiassa eräänlaisia toteemeja. Valtionpäämies ei ole toteemi, jota ei voisi arvostella tai sanoilla mitätöidä. Toteemit ovat muualla. Kun johonkin liitetään etuliite: Oikeus, niin asia saa ihan uuden ulottuvuuden. Oikeuskansleri, Oikeusasiamies, kuulostaako suorastaan pelottavalta. Oikeusasiamies on huomauttanut… on iso lööppi ja vakava asia.

Jos sitten katsotaan asiaa lähempää. Virathan täytetään ihan tavallisella valintamenettelyllä. Siis ihmiset ovat rakentaneet instituution ja löytäneet siihen kompromissiehdokkaan. Kun henkilö istuu korkeaselkäiseen tuoliinsa huoneessa, jonka ovenpielessä on liikennevalot ja kyltti oikeus sitä ja tätä, hän astuu kastiin, joka on kaiken yläpuolella. Hallintoalamaiset vavahtelevat, jos kirje tai s-posti tulee ja ei ole pelkkää kiitosta.

Toinen uudempi juttu on tämä valtuutettujen armeija. Ei siis ole kyse kunnanvaltuutetuista vaan ihan muusta. Lapsiasioista vastaava valtuutettu pätevöityy heti ylitse kansan tietäen mikä on parasta lapselle. Miten sattuukin näin, että kannanotot osuvat useasti romuttamaan suomalaista kristillistä perinnettä? Olemmeko nielleet hunajaisen myrkyn?

Rahan vaihto

Vuosisatojen aikana on tapahtunut ihmeellisiä asioita artikkelille nimeltä raha. Raha on ollut arvon mitta sen jälkeen, kun vaihdanta taloudesta luovuttiin. Jos vielä kiinteistöistä tehtäisi kauppoja oravan nahkoja käyttäen, eivät piirikunnan oravat riittäisi ja sehän olisi ekokatastrofi, jos tietoisesti poistettaisi alueelta sinne kuuluva eliöstö. Kun raha keksittiin, niin sille sovittiin arvo kullekkin. Jossain vaiheessa oli niinsanottuja plootuja, joissa oli kai lähelle sen metallin hinta. Kuitenkin isojen plootujenkin käsittely oli hankalaa ja lopulta päädyttiin paperiseen, jonka takuuna oli osalla kultakanta tai hopeakanta. Jalometallia oli jossain varastossa seteleitä vastaava määrä.

Sotien jälkeen havaittiin, että liikkeellä oli liikaa rahaa vallitsevaan tavaramäärään verraten. Siksi keksittiin fiskarstalletus. Rahat leikattiin poikki ja samalla ne menettivät puolet arvostaan. Toiset puolikkaat pantiin talteen ja niistä piti saada jotain korvausta ajan myötä. Saatiinko, en muista kuulleeni moista? Välillä poistettiin nollia perästä ja näin oli helpompi käsitellä summia, kun turhat nollat poistettiin, raha säilytti kuitekin arvonsa tavaraan nähden.

Seuraava merkittävä vaihe oli siis siirtyminen pois markasta euroon. Siinä oli ikäänkuin ylimenokausi. Minä ainakin maksoin euroilla, mutta laskin päässäni markoiksi, koska ensin en tiennyt mikä on kallista ja mikä halpaa. Rahaa sai vaihtaa pankeissa markoista euroiksi määräajan ja sen määräajan umpeuduttus muuttuivat mahdollisesti jemmaan jääneet markkasetelit jätepaperiksi.

Minun pieni maailmani on ollut myllerryksessä jo aika tovin, kun hengelliselle alalle on otettu oppia markkinajumalan toilauksista. Mitä tarkoittaa ylimenokausi kirkollisessa toiminnassa? Se tarkoittaa suomeksi sanottuna seuraavaa: Ylimenokauden aikana sinun pitää muokata omatuntosi valtavirtaa myötäileväksi. Jos et sitä tee tai kykene tekemään, niin ylimenokauden jälkeen muutut ongelmajätteeksi, josta täytyy päästä eroon. Sinun uskollasi tai omallatunnollasi ei ole käyttöä eikä sijaa siellä missä eletään nykyhetken mukaista muuttunutta elämää, jota sanotaan kristilliseksi uskonharjoitukseksi. Onko kristillistä se, että muuttuja määrittää muuttumattoman epäkelvoksi?
0

Nielemisen autuas harjoitus

Joskus oli armaassa isänmaassamme aika, jolloin kommunikoitiin suomeksi. Puhuttiin suomeksi ja laulettiin suomeksi niin, että sanomasta sai selvää. Kuitenkin siinä rinnalla on ollut myös vaikenemisen kulttuuri. Siitä kertoo ehkäpä Severi Suhosen laulu, jossa on muunmuassa sanat: Parempi on sanojansa siästellä eikä kaikkia ilimoille piästellä. Kun nyt olemme sisäisen yhteenoton sataa vuotta juhlivinaan, niin näyttää olevan vaikeaa päättää miten sitä voidaan juhlistaa? Sanotaanko asiat niinkuin ne on, vai ojennammeko ystävän kättä sovinnon merkiksi ja toteaisimme, että paljon tapahtui mitä ei pitänyt tapahtua, mutta emme voi enää mitään. Tällä alueella on paljon vaikenemisen kulttuuria, mutta se saattaa olla vain pintävärettä ja siellä pinnan alla edelleen veriset haavat avataan montakertaa vuodessa salaisemmin, kahden, tai kolmen kesken. Sitten on myös se näkökulma, että perimätiedolla ja totuudella voi olla isokin ero..

Ihan näinä päivinä mieleeni tuli tuo nieleminen. Kun olen sivusta seurannut avioliittoleiritystä ja todennut sen auttaneen monia, jopa niin, että sinne on päästävä toistamiseen. En itse omaa kokemusta, mutta olen ymmärtänyt, että siellä keskustellaan ja avataan niitä mtunnelukkoja ja tunnistetaan asioita ja lähes pyhyyden rajalle avataan itseä kumppanin katsottavaksi. Onko niin, että vain kotoa poissa ihminen on sen verran irti arjesta, että voi avautua ja voi myös perehtyä kumppanin sisimpään. Jos suhde on tasapuolinen niin, ettei ole alistussuhdetta, niin äärimmäinen avoimuus voi olla hyvä asia. Jos kumminkin yleensä mies on harjoittanut vaikenemisen kulttuuria ja sitten pitäisi avautua, josta ei ole mitään kokemusta eikä välttämättä sanojakaan, niin se voi olla kauhistus. Toisaalta siitten, jos saa kuulla sellaista mistä ei ole ollut pientäkään aavistusta, se voi olla shokeeraava ulostulo. Aina on ollut hyviä ja myös huonosti onnistuneita parisuhteita eli avioliittoja. Jopa siihen asti, että toinen on elänyt paratiisissa ja toinen helvetissä.

Miten sitten voi soveltaa autuasta nielemistä arkisessa avioliitossa? Kun isot asiat on tehty ja on siirrytty kolmanteen vaiheeseen elämässä. Tapahtumat eivät yleensä ole merkittäviä, mutta närää aiheuttavia hetkiä saattaa tulla. Joskus se on kuin syömään käskisi, kielelle herahtaa mehevä juttu. Sen pitäisi nyt antaa tulla. Jos olemme oppineet kinaamaan eli riitelemään taidollisesti, niin me tiedämme mikä saa toisen suuttumaan, jos yleensä saa. Kun käytämme järeimpiä aseitamme, voimme voittaa taistelun, mutta häviämme sodan. Siksi yleensä Pyhä Henki voi antaa uskovalle ne vaihtoehdot: Nielaise tai oksenna! Joku nuri veli lanseerasi termin: Joskus tulee oksennuksia! Hän tarkoitti ärtsyjä reaktioita asioihin. Oksennus ei yleensä tee hetkestä rakastettavampaa vaan tulee sotkua ja löyhkää. Kun siis haavoittava sana tulee kielelle, niin terve harkinta antaisi neuvon: Nielaise niin se poistuu luonnollista tietä, eikä tarvita katumusharjoituksia. Tämä sama kaava sopii myös muuhun inhimillisen elämään, jos yhteinen pyrkimys on samaan päämäärään pääsy. Joskus päämäärät erkanevat niin kauaksi, että erkaantuminen on välttämätöntä ja silloin harjoitetaan oksentamista ylenaikaa, jota toivottavasti myöhemmin kadutaan.

Jumala armahtaa, ihmiset eivät

Katselin pätkän häirintäkeskustelua. Tuli surullinen mieli siksi, että asian ydin on mennyt hukkaan. Miksi ihmiset tekevät vääriä asioita toisilleen, eläimille ja muulle luonnolle? Miksi kesäkissa jää joko kuolemaan tai villiintymään? Mitä meille kertoo miituu kampanja? Kaikki kertoo siitä, että Luomiskertomus on hukassa, koska syy löytyisi sieltä. Nykykielellä kerrottuna tapahtui häätö. Koti vain hävisi. Perhe huomasi olevansa kadulla tavaroineen. Kun todellisuuden raadollisuus selvisi, niin alkoi syyttely ja valitus. Kuka sen häädön aiheutti ja nyt pitäisi kantaa tavarat omissa käsissä jonnekkin.

Kaikki paha tuntuisi olevan patriarkaalisuuden syytä. Se taas on johdettu Raamatusta. Joten MOT? Jos ajattelemme hetken kristikuntaa. Meillä maailmassa on järjestetty seiminaareja seuraavista aiheista: Ylistys, armolahjat, Pyhä Henki, armo, rakkaus ja diakonia eli hädän lievittäminen. Olisiko viimein aika järjestää seminaari, konferenssi tai cruseidi aiheesta: Synti! Että ymmärtäisimme pääsiäistä laajemmin. se ei ole pelkkää mämmiä ja kermaa, virpomista, tipuja ja rairuohoa, hienoja konsertteja ja näytelmiä, vaan sen pitäisi muistuttaa miten syntiongelma on hoidettu. Jumala kuoli ihmisen muodossa ristillä. Ei Hän käsitellyt yksittäisiä syntejämme! Hän maksoi koko potin kerralla ja osti ihmiskunnan vapaaksi synnin orjuudesta ja nyt toivoo jokaiselta ihmiseltä vastaanottamista eli tulemista vapaaehtoisesti siihen armoon, joka Hänen veressään on tarjolla.

Kol 2: 15 Hän riisui aseista vallat ja voimat ja saattoi ne kaikki häpeään, kun hän teki Kristuksesta niiden voittajan.

Nyt näyttää siltä, että asiat ovat niin päin, että syntiset saatetaan ihmisten silmissä häpeään. Kun sitten joku pyytää anteeksi, niin mietitään onko siinä katumusta ja parannuksen tekoa, vai vain välttämätön reaktio. Vaikka sitten pyydeltäisi anteeksi montakin kertaa, niin raamatullista vastausta ei kuulu mistään vaikka olemme kristikansaa. Anovan pitäisi saada synninpäästö ja mahdollisuus aloittaa uudelleen. Itsekkin olen epäillyt monien katumusta, mutta viime yönä uskon Pyhän Hengen puhuneen, että Minulla on se damaskontien salama vieläkin käytössä ja voin sitä käyttää vapaasti.

Nyt oli siis puhetta seksuaalisesta häirinnästä. Mieleeni tulee ohjelma, jossa haastateltiin erilaisia ihmisiä. Erään kerran oli kaksi nuorta naista, jotka pukeutuivat hyvin paljastavasti ja sitten olivat loukkaantuneita saamastaan huomiosta. Minusta se on seksuaalista häirintää, jos avataan näköaloja ja sitten saadaan halveksia miehiä, jotka ovat viritetyt visuaalisesti. Olen joskus katsellut myös haastatteluohjelmia televisiosta. Nuori nainen haastattelijana niukka varustus joskus ja nyt näyttää olevan trendinä myös lasipöytä välissä ja sitten silmät vilkuilevat ja tilannetta on vaikeahko hallita. Onko todella niin, että miehet pitää saada näyttämään ääliöiltä? Kun olemme vielä lihassa asumassa, on pakko tunnustaa, että silmiä liikuttelevat lihaksemme eikä vielä henkemme hallitse olemustamme, että voisimme lennellä vapaasti.